Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Joskus me itse olemme ihmeiden tuojia toisille ihmisille. Muistan erään kerran, kun olin pikkutyttö. Elimme lähiössä kerrostalossa, kuudennessa kerroksessa, josta oli hyvä näkyvyys ympäröivälle alueelle. Iltapäivisin istuin nenä ikkunaan painettuna ja odotin, että äiti tulisi kotiin töistä. Hän tuli yleensä aina samaan aikaan ja saatoin nähdä jo kaukaa, kun hän lähestyi kävelytietä metsän poikki. Tuona päivänä huolestuin. Äiti oli myöhässä ja pelkäsin, että hänelle oli tapahtunut jotain.

Sitten, lähes tunnin myöhässä hän lopulta ilmestyi näkyviin naapuritalon takaa. Juoksin ovelle halaamaan häntä, kun hän tuli sisälle. Hän laski ostoskassit alas, otti talvivaatteet yltään ja istui kertomaan meille, mitä oli tapahtunut.

Hän kertoi astuneensa bussista ulos ja alkaneensä kävellä kotia kohti. Hän ohitti nuoren miehen ja muutaman askeleen kuljettuaan hänelle tuli omituinen olo, että kaikki ei nyt ollut kunnossa.
Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuo nuori mies vain seisoi paikallaan, varpaat melkein ajoradalla. Äitini ajatteli, että hänen vain pitäisi jatkaa matkaa, mutta tunne siitä, että jokin oli pielessä, oli liian voimakas. Hän päätti kääntyä takaisin.

Hänen vaistonsa oli oikeassa. Äitini kysyi, oliko kaikki hyvin ja aluksi nuorukainen ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta äitini oli sitkeä ja jatkoi puhumista ja lopulta nuori mies myönsi, että hän odotti seuraavaa bussia, jotta hän voisi hypätä sen alle. Hänen elämänsä oli pisteessä, jossa hän ei nähnyt enää lainkaan toivoa ja hän oli päättänyt tehdä itsemurhan.

Äitini pysyi hänen vieressään lähes tunnin, puhuen hänelle, kertoen hänelle että aina on toivoa, sydän kurkussa joka kerta kun tietä pitkin lähestyi auto. Ja lopulta nuorukainen astui taaksepäin ja kiitti äitiä.

Kuinka moni olisi vain kävellyt tämän nuoren miehen ohi? Emme koskaan saaneet tietää, mitä hänelle sittemmin tapahtui ja toivon, että hän on edelleen tänään elossa ja muistaa päivän, jolloin enkeli ihmisen vaatteissa välitti tarpeeksi pysähtyäkseen ja kysyäkseen, oliko kaikki hyvin ja näytti hänelle polun kohti toivoa.

Olemme kaikki joskus olleet tuossa tilanteessa - kun emme enää näe polkua edessämme ja on kuin seisoisimme tiilimuuria vasten. Mikä siunaus onkaan, kun joku silloin ohjaa meidät sen seinän ohi ja näyttää, että tie on edelleen olemassa. Sellaiset ihmiset näyttävät, että maailmassa on vielä välittämistä ja rakkautta. He tekevät näistä sanoista eläviä.

Kun olin lapsi, äiti toisti minulle usein sanontaa "Synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus". Hän oli ja on oikeassa ja tuona päivänä pieni sydämeni oli hänestä niin ylpeä, että olin pakahtua.

"Ilman rakastavia tekoja rakastavat sanat ovat merkityksettömiä"
- tuntematon

Leena