Kolari, jota ei tapahtunut

Tämä tapahtui monta vuotta sitten, kun olin juuri saanut ajokorttini. Olin ajanut tanssitunnilleni ja sen aikana ensilumi oli alkanut sataa. Ja sitähän riitti! En ollut uskoa silmiäni, kun kävelin parkkipaikalle. Autossamme oli kesärenkaat ja olin kauhuissani ajatuksestakin, että minun pitäisi ajaa siinä lumimyräkässä. Mutta jos halusin mennä kotiin, minun olisi pakko ajaa. Asumme kaupungin laitamilla ja busseja kulki siihen kelloaikaan harvoin.

Joten istuin autoon ja aloin ajaa kotia kohti. Ensin kaikki meni hyvin, koska kaupunki oli lähettänyt kaikki lumiaurat liikkeelle. Aloin jo hieman rentoutua. Kunnes kolmen kilometrin päässä kotoa tulin kaupungin kunnossapitoalueen rajalle. Siitä eteenpäin tie oli paksun lumen peitossa. Oli hyvin tuulista ja sen takia aivan keskellä tietä oli lähes lumeton alue. Ajoin siinä hyvin varovasti. Ja sitten mutkan takaa kääntyi toinen auto ja minun oli pakko siirtyä ajamaan omalla kaistallani.

Olin hyvin kokematon kuljettaja tuolloin, enkä tiennyt miten helposti lumi "haukkaa" auton. Se selvisi kyllä minulle nopeasti. Yhtäkkiä auto alkoi kaartaa kohti tien oikealla puolella olevaa syvää ojaa, joka vielä oli täynnä vettä. Sen sijaan, että olisin jarruttanut, painoin vahingossa kaasua ja käänsin rattia liian jyrkästi vasemmalle. Auto pyörähti sivuttain kohti tien vasemmalla puolella olevaa ojaa - ja sillä puolella oli myös isoja puita.

Aika hidastui. Se oli aika ällistyttävää. Tyynesti huomioin, että toinen auto oli vain muutaman sekunnin päässä törmäyksestä, ajamassa suoraan päin autoni oikeaa kylkeä. Huomasin toisen auton jarruttavan siitä, miten sen etuvalot niiasivat. Autoni meni suoraan kohti puita ja ojaa. Melkein täysin ilman tunteita ajattelin, että tässäkö se sitten oli. Tiesin, ettei ollut mitään keinoa välttää kolaria, kyse oli todellakin sekunneista.

Seuraavassa hetkessä istuin autossani ehkä noin 50 metrin päässä paikasta, jossa kolarin piti sattua, ja ajoin normaalisti kohti kotia. Katsoin peruutuspeiliin ja näin toisen auton perävalot. Se ajoi normaalisti eteenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että olisin voinut ohjata autoni pois tilanteesta ilman että kolari olisi tapahtunut. Mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Silmänräpäyksessä kaikki muuttui ja olin turvassa. Muistan ainoastaan, miten täysin rauhallinen ja rentoutunut olin, kuinka aika hidastui, miten tarkkailin itseäni ajamassa autoa, huomioimassa mitä tapahtui. En tuntenut lainkaan pelkoa. En silloin, kun kolari oli juuri sattumassa, enkä sen jälkeenkään.

Luultavasti tuolloin aloin uskoa suojelusenkeleihin.

Leena