Lemmikit, jotka palasivat

Yksi elämämme parhaista asioista ovat eläinystävämme. Ne antavat meille valtavasti rakkautta ja se rakkaus on niin pyyteetöntä, että se ylittää kaikki esteet.

Mietin usein, mitä eläimille tapahtuu kun ne jättävät maallisen kehonsa. Minulla on oma kokemus tähän liittyen. Myös ystäväni Hanne kertoi tarinan perheensä rakastetusta koirasta. Kirjoitan molemmat tarinat tähän. Mielestäni molemmat tarinat ovat rakkauden ihmeitä - olen varma, että se rakkaus, jota tunnemme eläinystäviämme kohtaan, sama rakkaus jota ne antavat meille takaisin, pitää meidät yhdessä myös kuoleman jälkeen.

Hanne on ystäväni, jonka hevosen muotokuvan olen maalannut. Ennen kuin tapasin hänet ja hänen miehensä ensi kertaa, näin unen, jossa sininen collie juoksi nuoren parin ympärillä ja sain sen mielikuvan, että koiran toinen silmä oli vahingoittunut. Kun näin heidät myöhemmin, tajusin että he muistuttivat kovasti unessa näkemääni pariskuntaa. Mainitsin uneni heille hieman epäröiden, koska kaikki ihmiset eivät pidä tuollaisten "yliluonnollisista" asioista. Yllätyksekseni Hanne kertoi, että koiran oli pakko olla heidän Bellansa, joka oli sininen collie. Myös silmävamma piti paikkansa. Bella oli juossut junan alle ja kuollut traagisesti. Toinen puoli päätä silmän ympäriltä oli pahasti vaurioitunut koiran kuollessa.

Nyt Hanne kertoi minulle, että muutama kuukausi Bellan onnettomuuden jälkeen hän heräsi keskellä yötä ja tajusi että Bella nukkui sängyssä. Hän yritti työntää koiraa pois ja sitten yhtäkkiä tajusi, että eihän heidän sängyssään enää voinut olla koiraa.
Hanne kertoi, että hän oli kuullut perheen rakkaan kissan naukuvan muutaman kerran - sen jälkeen kun se oli jo kuollut vanhuuttaan.

Ja sitten oma tarinani:
Meillä on aina ollut kissoja. Tämän tapahtuessa niitä oli kolme: kaksi abessinialaista ja yksi "tavallinen" kissa (jos sellaisia nyt yleensä on). Toinen abessinialaisista, Casanova, piti lopettaa koska sen munuaiset olivat lakanneet toimimasta. Eläinlääkärimme sanoi, että se voisi elää muutaman kuukauden lääkityksen alaisena, mutta kärsisi. Emme halunneet pakottaa vanhaa ystäväämme sellaiseen ja pyysimme eläinlääkäriä lopettamaan kissan. Pitelimme Kassua, kädet sen sydämen päällä kunnes se lakkasi lyömästä, kyyneleet valuen pitkin poskiamme.

Seuraavana aamuna olin juuri heräämässä sängyssä, kun tunsin kissan kävelevän jalkojeni yli. Kuulin mieheni ruokkivan kissoja keittiössä ja kesti hetken, ennen kuin tajusin mikä tilanteessa oli outoa. Kaksi jäljellä olevaa kissaa naukui keittiössä. Jos ne olivat siellä, niin kuka sitten käveli minun jalkojeni yli? Tunsin kissan painon ja yksittäiset askeleet, jotka liikuttivat peittoa. En voinut estää leveää hymyä leviämästä kasvoilleni. Casanovalla oli aina ollut tapana herättää minut kävelemällä jalkojeni yli. Olin varma, että se oli tullut takaisin kertomaan meille, että voi hyvin ja rakasti meitä yhä.


Leena

Kiitostauluja ihmeistä

Tämä artikkeli kiinnosti itseäni, koska maalaan tauluja. Artikkeli kertoo meksikolaisesta Alfredo Vilchisistä, joka maalaa työkseen kiitostauluja elämän pienistä ihmeistä. Asiakkaat tilaavat häneltä taulun ihmeeksi kokemastaan tapahtumasta. Kyseessä on katolisen kirkon pitkä perinne, joka ainakin minulle oli aivan uusi juttu.

Löydät artikkelin osoitteesta
http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2006_8/5187/?searchterm=None

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Joskus me itse olemme ihmeiden tuojia toisille ihmisille. Muistan erään kerran, kun olin pikkutyttö. Elimme lähiössä kerrostalossa, kuudennessa kerroksessa, josta oli hyvä näkyvyys ympäröivälle alueelle. Iltapäivisin istuin nenä ikkunaan painettuna ja odotin, että äiti tulisi kotiin töistä. Hän tuli yleensä aina samaan aikaan ja saatoin nähdä jo kaukaa, kun hän lähestyi kävelytietä metsän poikki. Tuona päivänä huolestuin. Äiti oli myöhässä ja pelkäsin, että hänelle oli tapahtunut jotain.

Sitten, lähes tunnin myöhässä hän lopulta ilmestyi näkyviin naapuritalon takaa. Juoksin ovelle halaamaan häntä, kun hän tuli sisälle. Hän laski ostoskassit alas, otti talvivaatteet yltään ja istui kertomaan meille, mitä oli tapahtunut.

Hän kertoi astuneensa bussista ulos ja alkaneensä kävellä kotia kohti. Hän ohitti nuoren miehen ja muutaman askeleen kuljettuaan hänelle tuli omituinen olo, että kaikki ei nyt ollut kunnossa.
Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuo nuori mies vain seisoi paikallaan, varpaat melkein ajoradalla. Äitini ajatteli, että hänen vain pitäisi jatkaa matkaa, mutta tunne siitä, että jokin oli pielessä, oli liian voimakas. Hän päätti kääntyä takaisin.

Hänen vaistonsa oli oikeassa. Äitini kysyi, oliko kaikki hyvin ja aluksi nuorukainen ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta äitini oli sitkeä ja jatkoi puhumista ja lopulta nuori mies myönsi, että hän odotti seuraavaa bussia, jotta hän voisi hypätä sen alle. Hänen elämänsä oli pisteessä, jossa hän ei nähnyt enää lainkaan toivoa ja hän oli päättänyt tehdä itsemurhan.

Äitini pysyi hänen vieressään lähes tunnin, puhuen hänelle, kertoen hänelle että aina on toivoa, sydän kurkussa joka kerta kun tietä pitkin lähestyi auto. Ja lopulta nuorukainen astui taaksepäin ja kiitti äitiä.

Kuinka moni olisi vain kävellyt tämän nuoren miehen ohi? Emme koskaan saaneet tietää, mitä hänelle sittemmin tapahtui ja toivon, että hän on edelleen tänään elossa ja muistaa päivän, jolloin enkeli ihmisen vaatteissa välitti tarpeeksi pysähtyäkseen ja kysyäkseen, oliko kaikki hyvin ja näytti hänelle polun kohti toivoa.

Olemme kaikki joskus olleet tuossa tilanteessa - kun emme enää näe polkua edessämme ja on kuin seisoisimme tiilimuuria vasten. Mikä siunaus onkaan, kun joku silloin ohjaa meidät sen seinän ohi ja näyttää, että tie on edelleen olemassa. Sellaiset ihmiset näyttävät, että maailmassa on vielä välittämistä ja rakkautta. He tekevät näistä sanoista eläviä.

Kun olin lapsi, äiti toisti minulle usein sanontaa "Synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus". Hän oli ja on oikeassa ja tuona päivänä pieni sydämeni oli hänestä niin ylpeä, että olin pakahtua.

"Ilman rakastavia tekoja rakastavat sanat ovat merkityksettömiä"
- tuntematon

Leena

Höyhen tyhjästä

Joitain vuosia sitten olin kaukana kotoa ja podin koti-ikävää. Olin juuri saanut tiedon, että perheenjäseneni oli sairastunut syöpään. Olin yksin pelkoineni, eikä minulla ollut ketään, joka olisi kertonut että kaikki menisi hyvin.

Kirjoitin päiväkirjaani masentuneena. Istuin huoneessa, jonka ikkunat ja ovi olivat kiinni.
Huokaisin, katsoin ulos ikkunasta ja mielessäni toivoin merkkiä siitä, että kaikki menisi hyvin, että vielä ei olisi hautajaisten vaan parantumisen aika.

Hetken päästä päätin, että oli aika jatkaa kirjoittamista ja katsoin avointa päiväkirjaani. En ollut uskoa silmiäni. Aukeamalla oli täydellinen, pieni, pehmeä, valkoinen höyhen. Sen ilmestymiselle ei ollut mitään selitystä. Kukaan muu ei ollut huoneessa, se ei ollut voinut lentää päiväkirjan päälle ikkunasta tai ovesta.

Minulle valkoiset höyhenet ovat aina olleet positiivinen merkki, ja niin oli tämäkin. Perheenjäseneni parani täysin syövästään ja voi hyvin tänäkin päivänä.

Joidenkin mielestä enkeleillä ei ole siipiä, mutta taidan taipua sille kannalle, että saattaapa hyvinkin olla... Valkoiset, pehmeät ja kauniit, aivan kuin tuo pieni höyhen.

Leena

Oriin herkkyys reikihoidolle

Sain tämän tarinan ystävältäni Vickie Beckmanilta Ruotsista.
Vickie tekee reikihoitoja sekä hevosille että ihmisille. (Hän on muun muassa hoitanut syöpään sairastunutta läheistäni, josta olen hänelle hyvin kiitollinen.)
Vickielle voi kirjoittaa osoitteeseen (sekä englanniksi että ruotsiksi)
vickiebeckman@hotmail.com


Leena

"Isaich on kaksivuotias morganhevosori, joka vahingossa söi puusta pudonneen puoliksi pilaantuneen omenan, kun siinä istui ampiainen. Tajusin tämän myöhemmin, kun näin kasan omenoita haassa, jossa hevoset olivat. Omenoissa oli tusinoittain ampiaisia.

Kun Isaiach nielaisi, ampiainen ilmeisesti pisti hevosta kurkkuun. Hevosen kaula turposi umpeen, eikä se voinut syödä tai juoda kahteen päivään. En huomannut asiaa ennen kuin hän ori astui Tindra-tamman, joka on isabellanvärinen (voikko, palomino). Tindralla on valkoinen harja ja siihen jäi verta. Arvelin, että ori oli pudottamassa hammasta, vaikka se olikin hieman aikaista (sen ikäiselle hevoselle) ja sitä paitsi oriin suusta valui myös limaa.

Illalla, kun otimme pari hevosta sisälle minulle tuli sellainen olo, että Isaich pitäisi myös tuoda talliin, jotta voisin tarkastaa oriin perusteellisesti. Oriin suusta valui vielä hiukan limaa, joten laitoin sen karsinaan ja annoin sille ämpärillisen ruokaa. Miten tyhmä ihminen voi olla?

Ruoka juuttui heti oriin kurkkuun, ja koska hevonen ei voi oksentaa, se kramppasi voimakkaasti ja hikoili aivan valtavasti. Hiki lensi sen kyljistä pieninä suihkuina jokaisen krampin aikana ja limaa valui virtana. Pakotin oriin ulos ja sain sen kävelemään samalla kun hieroin voimakkaasti ruokatorvea vasemmalta puolelta, jotta saisin tukoksen pois. Se ei onnistunut, enkä saanut kiinni eläinlääkäreitä, joten veimme oriin pesukarsinaan ja työnsimme vesiletkun sen suuhun ja väänsimme hanan täysille.

Vedenpaine oli niin voimakas, että onnistuin huuhtomaan tukoksen pois vahingoittamatta henkitorvea, Luojan kiitos. Sen jälkeen ori sai seistä karsinassaan ja istuin karsinan ulkopuolelle ja aloin antaa sille reikihoitoa.

Ori seisoi silloin ja pureskeli hieman heinää, mutta kun aloitin hoidon, ori asetti päänsä karsinan oven päälle ja katsoi minua. Sitten se sulki silmänsä ja hörisi ja seisoi hiljaa 35 minuutin ajan. Kun olin valmis, kiitin mielessäni hiljaa kolmesti, enkä liikkunut. Silloin ori nosti päänsä, katsoi minua taas, hirnui matalalla äänellä ja jatkoi sitten heinän syömistä.

Miten uskomattoman hyvää palautetta sainkaan reikihoidolleni. Hoidon aikana tallikissa Märta tuli luokseni ja istui sylissäni koko ajan ja cockerspanielipoikani Gibson istui vasemmalla puolellani minuun painautuneena ja yritti laittaa päänsä käsiini, kuten se aina tekee kun annan reikihoitoa.

Tämä tapahtui yöllä ja aamulla meidän piti matkustaa Venetsiaan. En saanut lainkaan nukuttua sinä yönä, joten otin univelkani takaisin lentokoneessa.

Isaich on täysin terve nyt ja hoidon jälkeen vielä lempeämpi kuin ennen sitä. Mutta ori onkin täysiverinen morganhevonen ja niillä on uskomaton luonne, enemmänkin koiran kuin hevosen.
Olen hyvin onnellinen siitä, että kaikki meni niin hyvin."

Kuolema saa odottaa

Tämä on ystäväni blogista http://gobody.blogspot.com
(käännetty alkuperäisestä englanninkielisestä tekstistä)

En tiedä uskotteko syknronismiin, vaihtoehtoisiin kohtaloihin tai elämän mysteereihin tai ette. Joka tapauksessa tämän tarinan pitäisi olla kiinnostava.

Matkustin tässä taannoin toiseen maahan osallistuakseni parhaan ystäväni väitöstilaisuuteen ja sitä seuraaviin juhlallisuuksiin. Pitkään olin miettinyt, mikä olisi täydellinen lahja tähän hänen ammatillisen elämänsä tärkeään tilaisuuteen. Halusin, että lahja olisi hänelle symbolisesti arvokas. Olemme puhuneet niiden monien vuosien aikana, jotka olemme toisemme tunteneet, siitä miten unelmat aina toteutuvat, kun todella niitä toivot (minun mielipiteeni) ja halusin todistaa asian hänelle antamalla lahjan, joka vahvistaisi tämän. Yksi hänen elämänpituisista unelmistaan oli omistaa Aston Martin ja hän toivoi sitä koko ajan todistaakseen minulle, että kaikki unelmat eivät toteudu. Joten päätin antaa hänelle Aston Martinin, tai tarkemmin sanottuna sellaisen pienoismallin :)

Tämä aika ei ollut ystäväni elämässä tärkeä vain hänen uransa suhteen vaan myös tunnetasolla. Juhlissa sinä iltana hän yritti saada entisen tyttöystävänsä (jota hän edelleen rakastaa) takaisin. Vaikka näin, että nämä kaksi eivät sovi yhteen, hän oli toiveikas. Tytöllä kuitenkaan ei ollut mitään harhakuvitelmia asian suhteen ja hän vähätteli julmasti ystäväni tunteita. Viesti taottiin perille mitä epämiellyttävimmällä tavalla ja saatoin nähdä, miten loukkaantunut ystäväni oli. Onneksi illan tunnelma ja tapahtuman tärkeys onnistuivat kääntämään ystäväni huomion ja vetämään hänet pois surkeasta olotilastaan.

Seuraavana aamuna, loistavalla tuulella, yritimme päästä ajan tasalle siitä, mitä elämässämme oli tapahtunut. Ystäväni tunnusti minulle, että viime viikkojen ajan hänen oli ollut selittämätön tunne siitä, että hän kuolisi pian. Selitykseni hänelle (kuten sen intuitiivisesti tajusin), oli se että suhde tuon tytön kanssa olisi tarkoittanut kuolemaa hänelle tavalla tai toisella, vaikka vain symbolistisestikin. Annoin sitten hänelle hänen lahjansa ja vitsailin, että ensi kerralla kun hän toivoo jotakin, hänen on syytä olla täsmällinen toiveensa suhteen tai hän saa jotain, joka muistuttaa hänen toivomaansa asiaa, mutta ei aivan ole se. Leukamme loksahtivat auki kun hänen avatessaan lahjaa me molemmat samalla hetkellä huomasimme sanat, jotka oli kirjoitettu näkyvällä punaisella tekstillä autoon "Kuolema saa odottaa" ("Die another day"). Se oli James Bondin samannimisessä elokuvassa käyttämän auton pienoismalli. Ystäväni nimi on James. Ja minusta tuntuu, että tämä tarina tulee vielä jatkumaan.

- Gobody

Kolari, jota ei tapahtunut

Tämä tapahtui monta vuotta sitten, kun olin juuri saanut ajokorttini. Olin ajanut tanssitunnilleni ja sen aikana ensilumi oli alkanut sataa. Ja sitähän riitti! En ollut uskoa silmiäni, kun kävelin parkkipaikalle. Autossamme oli kesärenkaat ja olin kauhuissani ajatuksestakin, että minun pitäisi ajaa siinä lumimyräkässä. Mutta jos halusin mennä kotiin, minun olisi pakko ajaa. Asumme kaupungin laitamilla ja busseja kulki siihen kelloaikaan harvoin.

Joten istuin autoon ja aloin ajaa kotia kohti. Ensin kaikki meni hyvin, koska kaupunki oli lähettänyt kaikki lumiaurat liikkeelle. Aloin jo hieman rentoutua. Kunnes kolmen kilometrin päässä kotoa tulin kaupungin kunnossapitoalueen rajalle. Siitä eteenpäin tie oli paksun lumen peitossa. Oli hyvin tuulista ja sen takia aivan keskellä tietä oli lähes lumeton alue. Ajoin siinä hyvin varovasti. Ja sitten mutkan takaa kääntyi toinen auto ja minun oli pakko siirtyä ajamaan omalla kaistallani.

Olin hyvin kokematon kuljettaja tuolloin, enkä tiennyt miten helposti lumi "haukkaa" auton. Se selvisi kyllä minulle nopeasti. Yhtäkkiä auto alkoi kaartaa kohti tien oikealla puolella olevaa syvää ojaa, joka vielä oli täynnä vettä. Sen sijaan, että olisin jarruttanut, painoin vahingossa kaasua ja käänsin rattia liian jyrkästi vasemmalle. Auto pyörähti sivuttain kohti tien vasemmalla puolella olevaa ojaa - ja sillä puolella oli myös isoja puita.

Aika hidastui. Se oli aika ällistyttävää. Tyynesti huomioin, että toinen auto oli vain muutaman sekunnin päässä törmäyksestä, ajamassa suoraan päin autoni oikeaa kylkeä. Huomasin toisen auton jarruttavan siitä, miten sen etuvalot niiasivat. Autoni meni suoraan kohti puita ja ojaa. Melkein täysin ilman tunteita ajattelin, että tässäkö se sitten oli. Tiesin, ettei ollut mitään keinoa välttää kolaria, kyse oli todellakin sekunneista.

Seuraavassa hetkessä istuin autossani ehkä noin 50 metrin päässä paikasta, jossa kolarin piti sattua, ja ajoin normaalisti kohti kotia. Katsoin peruutuspeiliin ja näin toisen auton perävalot. Se ajoi normaalisti eteenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että olisin voinut ohjata autoni pois tilanteesta ilman että kolari olisi tapahtunut. Mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Silmänräpäyksessä kaikki muuttui ja olin turvassa. Muistan ainoastaan, miten täysin rauhallinen ja rentoutunut olin, kuinka aika hidastui, miten tarkkailin itseäni ajamassa autoa, huomioimassa mitä tapahtui. En tuntenut lainkaan pelkoa. En silloin, kun kolari oli juuri sattumassa, enkä sen jälkeenkään.

Luultavasti tuolloin aloin uskoa suojelusenkeleihin.

Leena

Idea tähän blogiin tuli, kun eräänä päivänä mietin, minkälaisten tarinoitten lukemisesta pidän. No, romaanien tietysti, mutta jos olen allapäin, minusta on ihanaa lukea tavallisten ihmisten elämässä sattuineista ihmeistä. Onnenpotkuista, tilanteista, joissa kaikki menee täydellisesti vastoin kaikkia odotuksia, kun asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan - ja myös henkisistä ihmeistä. Asioista, jotka kertovat että elämässä on enemmän kuin mitä pinnalta näkee. Tarinoita ilosta, rakkaudesta ja toivosta. Kenties muutkin pitävät tällaisista tarinoista. Joten jos haluat jakaa sinulle tapahtuneen ihmeen toisten kanssa, kerro siitä minulle. En paljasta nimeäsi, jos niin toivot.

Leena

"Joka ei usko ihmeisiin, ei ole ole realisti"
- David Ben-Gurion